Loosikokouksessa

Voimaannuttavat looshikokoukset

Kiireinen työviikko on takana: lukuisia tapaamisia, asiakkaita, ystäviä, perheen jäseniä. Arjen perushuolia: kaupassa käyntiä, aikatauluja. lasten koulunkäynnin tukemista, laskujen maksua, ruuan laittoa... kaikkea mahdollista mitä nyt ihmisten arkeen kuuluukaan. Elämää värittävät hektisyys, organisointi ja aikatauluttaminen. Kaiken keskellä yritän muistaa hiljentyä ja rauhoittua - aina se ei onnistu - mutta tänään se onnistuu. Tiedän sen! Olen kokenut sen niin monta kertaa! Odotan sitä!

On sunnuntai ja keskipäivän aika. Astun Oulun keskustassa sijaitsevaan Kansainvälisen vapaamuurarijärjestön, Le Droit Humainin, Stella Polariksen temppeliin. Avaan ulko-oven ja astun huoneistoon. Vastassani on iloinen naurun sorina. Nähtyään minut, "veljet" tulevat tervehtimään ja halaamaan minut. Jokunen poskisuukkokin saattaa tulla poskelle. Olen tervetullut, olen odotettu. On ihana olla täällä taas - omieni joukossa.

Pukeudumme looshikokouksesa käytettäviin varusteisiin, jotka kuvaavat tehtäviämme looshissa. Ulkopuolisille näillä varusteilla ei ole mitään merkitystä. Ne ovat osa rituaalia ja tuovat symboleillaan oman merkityksensä rituaalisessa työssä. Hiljennymme kaikki hetkeksi ennen looshikokouksen alkamista ja astumme looshihuoneeseen. Tutut valot ja tuoksut täyttävät kaikki aistini.

Menen istumaan paikalleni, tuoliin, jossa jo niin moni ennen minua on istunut ja minun jälkeeni tulee istumaan. Hengitän syvään. Rauha täyttää sisimpäni ja kaikki on tässä hetkessä hyvin. Kokousta tahdittava ikiaikainen rituaali vie mukanaan. Näin on ollut vapaamuurariloosheissa jo vuosisatojen ajan. Koen olevani osa ikiaikaista katkeamatonta ketjua, joka on ollut merkityksellistä veljille jo paljon ennen minua, ja joka tulee olemaan merkityksellinen myös minun jälkeeni.

Looshikokous päättyy ja valot sammutetaan. Tutut tuoksut leijailevat looshissa vielä vaimeana. Kaikki on ihan hiljaista ja rauhallista. Minulla on hyvä olla!

Astumme ulos looshisalista, ja pian huoneiston täyttävät vuoroin raikuva nauru ja syvällinen keskustelu. Huomaan, että jokin minussa on muuttunut. Tunnen olevani aavistuksen verran erilainen, kun astuessani ennen kokousta temppelin ovesta sisään. Tunnen sen syvällä sisimmässäni: olen rauhoittunut, voimaantunut ja ikään kuin uudistunut.

Lähden kotimatkalle. Tiedän, että arki alkaa taas, mutta saan voimaa siitä, kun tiedän, että voin uusia kokemukseni uudestaan ja uudestaan. Minua lohduttaa ajatus siitä, että tiedän kuuluvani johonkin itseäni suurempaan yhteisöön. Se tuo minulle juurevuutta ja antaa voimaa jaksaa taas arjen paineet ja vaateet.

Koen olevani etuoikeutettu, että saan olla osa tätä yhteisöä ja veljeskuntaa. Olen onnellinen, että saan olla vapaamuurari. Voi kunpa saisin jakaa tämän kokemuksen kanssasi!